Lapsikin oppii käyttämään järjestelmäkameraa ja Photoshopia. Silti monissa yrityksissä ei syystä tai toisesta uskalleta tuottaa omaa kuvavirtaa. Tuloksena on haljuja verkkosivustoja, joissa kierrätetään samoja kuvapankkikuvia, jos niitäkään. Samaan aikaan sosiaalinen media vaatisi yhä enemmän omaa ja persoonallista kuvatuotantoa.

Valokuvaajana ja sisältöammattilaisena voisin tässä blogissa toistaa erään puhki kuluneen hokeman, joka menee suunnilleen näin: Hyvät asiakkaat, jos haluatte verkkoon laadukkaita kuvia ja videoita, älkää amatöörit ainakaan itse erehtykö tarttumaan kameraan, vaan antakaa meidän ammattilaisten hoitaa homma.

Tämän jälkeen voisin ottaa esille karmeimmat tapaukset, kun joku amatööri on ihan itse mennyt ottamaan kuvia verkkosivuilleen. Ilkkuisin pieleen menneistä rajauksista ja valotuksista sekä listaisin legendaarisimmat Photoshop-mokat. Tätä en aio kuitenkaan tehdä, ja siihen minulla on painava syy.

Yrityssivut, kuvien autiomaa

Väitteeni on seuraava: samaan aikaan kun valokuvauksesta on digitaalisuuden myötä tullut yhä helpompaa, me ammattilaiset olemme jatkuvasti ja aivan liikaa varoitelleet asiakkaita siitä, että heidän omat kuvansa eivät kelpaisi yrityskäyttöön. Varoituksen sanat ovat ehkä menneet perille, mutta neuvot eivät ole johtaneet toivomaamme lopputulokseen eli kuvauskeikkojen lisääntymiseen. Sen sijaan on päädytty tilanteeseen, jossa moni pk-yritys tai vähän suurempikin toimija ei käytä viestinnässään valokuvia juuri lainkaan. Tai mikäli kuvia käytetään, ne ovat niitä samoja kliinisiä kuvapankkikuvia, joita kaikki muutkin kierrättävät. Ovathan ne sentään ihan oikeiden ammattikuvaajien ottamia!

Tilanne näyttää erikoiselta, kun sitä vertaa tekstien tuottamiseen. Jos miettii yritysten verkkoviestintää, niin kuinka paljon siellä on kirjoittamisen ammattilaisten tekstiä ja kuinka paljon ihan tavallisten ihmisten tekstiä? Väittäisin, että molempia löytyy, ja usein aika sopivassa suhteessa.

Mistä ero sitten johtuu? Ehkä koulutusjärjestelmämme on koulinut useimmista meistä varsin kelvollisia kirjoittajia, joilta on myös työelämässä totuttu vaatimaan sujuvaa tekstiä. Sen sijaan visuaalinen ilmaisu on opetussuunnitelmissa jo pitkään jäänyt lapsipuolen asemaan, eikä siihen liittyvää piilevää osaamista ole oikein osattu hyödyntää työpaikoillakaan.

Pari miljardia kuvaa päivässä

Kaikki tämä on kuitenkin nyt muuttumassa, sillä jossain toisaalla internet on täyttymässä kuvista. KPCB:n analyytikko Mary Meekerin internet-raportti arvioi vuonna 2014, että maailmassa jaettiin sosiaalisen median kautta jo tuolloin yli 1,8 miljardia kuvaa joka ikinen päivä. Siis kuusinkertaisesti se määrä kuin vielä vuonna 2012. Kasvupyrähdys selittyi lähinnä Snapchatin ja WhatsAppin suosiolla. Molemmat olivat päässeet noin 700 miljoonan kuvan päivävauhtiin, kun taas Facebookin saldo oli polkenut paikallaan noin 300 miljoonassa kuvassa.

Tulokset kielivät siitä, että 90-luvun puolivälin jälkeen syntyneille teineille ja nuorille aikuisille kuvien jakamisesta on muodostunut keskeinen tapa kommunikoida. Tämä niin sanottu Z-sukupolvi sai jo pikkulapsena käyttöönsä ensimmäiset digipokkarit ja kännykkäkamerat, ja teini-ikään mennessä useimmat heistä ottivat haltuunsa paitsi älypuhelimet myös rajusti halventuneet digijärjestelmäkamerat. 

Olen itse aikanaan opettanut kuvataidekoulussa teineille valokuvausta ja Photoshopia. Olen todistanut, kuinka 15-vuotias voi oppia melko nopeastikin tasot, maskit ja vektorityökalut. Siis samat asiat, jotka itse opin vasta parikymppisenä yliopiston kursseilla. Tällä en kuitenkaan vihjaa, että nykyteinit olisivat meitä muita jotenkin maagisesti parempia omaksumaan uutta tekniikkaa. Viittaan ennemminkin siihen, että myös minut, sinut tai miltei kenet tahansa olisi voinut opettaa Photoshop-guruiksi viimeistään lukiossa. Photoshopin tai järjestelmäkameran käyttö ei nimittäin ole yhtään sen vaikeampaa kuin differentiaalilaskenta tai ruotsin verbit. Ero on vain siinä, että edellisiä ei yleensä opeteta koulussa ja jälkimmäisiä opetetaan.

Me ammattilaiset haluamme mielellään luoda sellaisen mielikuvan, että visuaalisessa ilmaisussa olisi kyse lahjakkuudesta, jota joillakin vain on ja toisille ei. Tosiasiassa niin sanottujen ammattikuvaajienkin joukossa on monenlaista yrittäjää, eivätkä kaikki välttämättä ole erityisen lahjakkaita. Sitä ei kuitenkaan kuvista aina välttämättä huomaa, jos kotiläksyt on tehty hyvin ja työn peruslaatu on kohdallaan.

Some ahmii kuvia

Miksi tähän aiheeseen tulisi sitten havahtua juuri nyt? Myös monet yritykset haluaisivat seurata nuorten perässä Snapchatiin ja Instagramiin, ja kuvien merkitys korostuu entistä enemmän myös niissä perinteisemmissä kanavissa: Twitterissä, Facebookissa ja LinkedInissä.

Jatkuva läsnäolo sosiaalisen median kanavissa syö niin paljon kuvamateriaalia, että harvalla on enää varaa käyttää niissä pelkästään ammattilaisilta hankittuja kuvia. Tässä tilanteessa optimaalinen ratkaisu olisi löytää tasapaino oman organisaation kuvatuotannon sekä ulkoa ostettujen palvelujen välillä. Somessa hieman rosoisempikin jälki voi toimia, kunhan siitä välittyy aitous ja innostus.

Joskus amatöörin loisto-otos saattaa toimia paremmin kuin ammattilaisen rutiinisuoritus. Koska ammattilaisen kuvissa on silti keskimäärin parempi onnistumisprosentti, kuvaajan tilaamista kannattaa harkita niihin ohi kiitäviin tilanteisiin, joiden kohdalla onnistuminen halutaan varmistaa.

Ja toki ammattilaisilta löytyy yhä ylivertaista erityisosaamista ja kalustoa, kun kuviin haetaan erityistä wow-efektiä. Näitä palveluja tarjoaa nykyään myös Tietotalo, ja niitä kannattaa hyödyntää esimerkiksi verkkosivuston paraatipaikoilla. Osaava ammattilainen saa oman jälkensä erottumaan kuvapankkikuvista, jolloin asiakkaan tarina tulee sivuilla aidommin ja persoonallisemmin esille. Tässäkin tapauksessa omasta kiinnostuksesta valokuvaukseen voi olla iso apu. Myös ammattilaisen suuntaan syntyy hedelmällisempi keskusteluyhteys, kun perusasiat ovat itselläkin hallussa.

Mutta miten omassa kuvatuotannossa sitten pääsisi kätevästi alkuun? Tähän palaan tarkemmin seuraavassa bloggauksessani.